Lukuaika 6min

Miksi lepo ei aina palauta?    

Hermoston päiväkirja on kirjoitussarja palautumisesta, hermoston toiminnasta ja ihmisyydestä. Jokainen artikkeli tarkastelee yhtä ilmiötä biologian, arjen havaintojen ja oman kokemukseni kautta. Tarkoituksena ei ole antaa valmiita vastauksia, vaan auttaa sinua ymmärtämään omaa hermostoasi hieman paremmin.

Kun puhumme palautumisesta, ensimmäinen ajatus on usein lepo.

Ajattelemme, että kun työpäivä päättyy, viikonloppu alkaa tai kesäloma koittaa, myös palautuminen alkaa automaattisesti. Kalenteri tyhjenee, herätyskello jää pois päältä ja aikaa ilmestyy enemmän. Tuntuu loogiselta ajatella, että elimistö tekee samalla päätöksen siirtyä lepotilaan.

Silti moni huomaa, ettei näin aina tapahdu.

Juuri tämä kysymys on saanut minut pohtimaan palautumista yhä enemmän. Miksi lepo ei aina tunnu palauttavalta? Miksi viikonloppu voi mennä nopeasti ohi ilman tunnetta siitä, että olisi oikeasti levännyt? Miksi loman jälkeenkin voi tuntua siltä, että jotakin jäi vielä kesken?

Minusta vastausta ei kannata etsiä pelkästään levon määrästä. Sitä kannattaa etsiä hermoston tavasta toimia.

Hermosto ei tunne kalenteria.

Se ei tiedä, että tänään alkoi kesäloma. Se ei tiedä, että kello tuli neljä ja työpäivä päättyi. Se ei ymmärrä viikonloppuja tai arkipyhiä. Hermosto reagoi siihen, millaiseksi se arvioi ympäristön ja elämäntilanteen juuri sillä hetkellä.

Tämä on pieni mutta merkittävä ero.

Loma alkaa kalenterissa.

Palautuminen alkaa meidän omasta biologiasta.

Jos elimistö on ollut pitkään valmiudessa, se ei vaihda suuntaa yhdellä päätöksellä. Kukaan meistä ei paina näkymätöntä nappia, joka siirtää hermoston työtilasta palautumistilaan. Hermosto tarvitsee aikaa vakuuttuakseen siitä, että jatkuvaa valppautta ei juuri nyt tarvita.

Vastaanotollani kohtaan paljon ihmisiä, jotka sanovat lähes saman lauseen.

“En minä oikeastaan ole väsynyt.”

Useimmiten uskon heitä.

He eivät ole väsyneitä siinä mielessä, etteivätkö he jaksaisi tehdä töitään. Päinvastoin. He ovat usein ihmisiä, jotka kantavat paljon vastuuta, ratkaisevat ongelmia, tekevät päätöksiä ja saavat paljon aikaan. Heidän kapasiteettinsa on suuri.

Juuri siksi palautumisen tarve voi jäädä huomaamatta.

Hermoston näkökulmasta hyvä suorituskyky ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti hyvää palautumista. Ihminen voi toimia tehokkaasti päivästä toiseen ja samalla ylläpitää biologista valmiustilaa lähes tauotta. Vähitellen järjestelmä alkaa pitää tätä normaalina. Kun johonkin tottuu riittävän kauan, sitä ei enää huomaa.

Tunnistan tämän myös omasta elämästäni.

Yrittäjänä työpäivä päättyy usein vasta silloin, kun päätän lopettaa. Tietokone sulkeutuu ja vastaanoton ovi menee kiinni, mutta yritys ei sulkeudu samalla hetkellä. Jossakin taustalla kulkee jatkuvasti näkymätön ohjauslanka. Ajatus seuraavasta koulutuksesta, asiakkaiden hyvinvoinnista, uusista ideoista, markkinoinnista ja siitä, mitä voisi vielä kehittää hieman paremmaksi.

En koe sitä jatkuvasti raskaaksi. Päinvastoin. Nautin työstäni.

Silti olen vähitellen ymmärtänyt, ettei hermosto tee suurta eroa sen välillä, tapahtuuko jokin asia juuri nyt vai kulkeeko se jatkuvasti ajatuksissani.

Vastuun tunne on myös biologinen kokemus.

Sama ilmiö näkyy monessa muussakin elämäntilanteessa. Vanhempi kantaa lapsiaan mielessään vielä heidän nukkuessaan. Opettaja miettii seuraavaa opetuskertaa. Terapeutti pohtii asiakkaansa tilannetta. Esihenkilö kantaa vastuuta koko työyhteisöstä. Työpäivä voi päättyä, mutta hermosto ei välttämättä ole vielä saanut viestiä siitä, että valmiutta voisi hetkeksi laskea.

Ehkä juuri tästä syystä palautuminen ei ole sama asia kuin lepääminen.

Lepo on yksi palautumisen mahdollistajista, mutta se ei yksin takaa, että hermosto ehtii vaihtaa vaihdetta. Joskus siihen tarvitaan aikaa. Joskus turvallisuuden tunnetta. Joskus ympäristön muuttumista. Joskus vain riittävän monta päivää ilman, että järjestelmän tarvitsee olla jatkuvasti valmiina seuraavaan tehtävään.

Mitä enemmän olen seurannut ihmisiä ja myös itseäni, sitä enemmän olen alkanut ajatella, että palautuminen ei ole yksittäinen tapahtuma. Se on jatkuva biologinen prosessi, jossa hermosto arvioi ympäristöä hetki hetkeltä ja päättää, kuinka paljon energiaa juuri nyt tarvitaan.

Ehkä juuri siksi palautumisen tärkein kysymys ei ole, kuinka monta tuntia lepäsit.

Ehkä tärkeämpi kysymys kuuluu:

Saitko hermostollesi kokemuksen siitä, että sen ei tarvinnut olla jatkuvasti valmiina?

Minusta juuri tästä palautumisessa on lopulta kysymys.

Ei pelkästään levosta.

Vaan hermoston kyvystä tunnistaa, että juuri nyt se voi hetkeksi päästää irti.

Pysähdy hetkeksi

Et tarvitse vastausta heti.

Riittää, että huomaat.

Milloin viimeksi tunsit, ettei sinulla ollut kiire mihinkään, vaikka kalenteri olisi ollut täynnä?

Milloin viimeksi huomasit, että hermostosi vaihtoi vaihdetta ilman, että yritit saada sitä rentoutumaan?

Mitä oma hermostosi yrittää kertoa sinulle juuri tänään?

Seuraavassa Hermoston päiväkirjan artikkelissa pohdimme, miksi juuri loman ensimmäiset päivät voivat tuntua kaikkein levottomimmilta ja miksi kaikki saattaa yhtäkkiä alkaa ärsyttää, vaikka juuri sitä lomaa on odottanut kuukausia.

Kirjoittaja

Petri Linnankivi

Akupunkturisti, joogaopettaja ja HUY-menetelmän kehittäjä.

Tutkin työssäni ihmisen hermoston toimintaa, palautumista ja biologista oppimista.