Syksy on vasta alussa.

Kesästä ei ole pitkä aika. Monella on ollut lomaa, työtahti on ollut ainakin hetken erilainen ja valoa on riittänyt pitkälle iltaan. Silti jo muutaman tavallisen arkiviikon jälkeen voi huomata, ettei päivään lähde enää aivan samalla tavalla kuin kesällä.

Aamulla herääminen on vähän tahmeampaa ja tekemiseen joutuu hakemaan enemmän vauhtia, vaikka päivällä kyllä pärjää.

Työt tulevat tehdyiksi, kalenteri pyörii, treeneihin pääsee ja sosiaalisia menoja jaksaa. Kahvi auttaa vähän ja viikonloppuna voi nukkua pidempään.

Juuri alkusyksystä kalenterissa on lisäksi paljon sellaista, mitä sinne ei tavallisesti mahdu. Teatteri-ilta, Helsingin juhlaviikot, Taiteiden yö, illallinen ystävien kanssa, pitkään odotettu tapaaminen tai vielä yksi lämmin ilta kaupungilla.

Ne ovat hyviä asioita ja usein juuri niitä asioita, joista elämässä haluaa pitää kiinni.

Mutta ne eivät seuraa tavallisen arjen rytmiä.

Työpäivä ei lyhene siksi, että illalla on teatteri, eikä herätyskello siirry myöhemmäksi siksi, että edellisenä iltana oli konsertti. Aamu alkaa normaalisti, vaikka edellinen päivä päättyi kaksi tai kolme tuntia tavallista myöhemmin.

Tässä kesän ja alkusyksyn liitoskohdassa syntyy kiinnostava ristiriita.

Rakennamme päiviimme epäjärjestystä ja odotamme, että keho palauttaa järjestyksen yön aikana.

Yksi ilta ei tietenkään ratkaise mitään, eikä tarkoitus ole tehdä elämästä tasaista suoritusputkea, jossa kaikki mukava pitäisi jättää pois palautumisen nimissä. Ongelma syntyy pikemminkin siitä, jos poikkeuksen jälkeen ei tule mitään, mikä palauttaisi rytmiä.

Maanantaina töitä ja illalla tapahtuma. Tiistaina normaali työpäivä ja ystävän tapaaminen. Keskiviikkona vähän väsyttää, mutta treeni tekee hyvää. Torstaina taas mennään.

Ja koko ajan voi olla täysin toimintakykyinen.

Juuri siksi tätä on vaikea huomata.

Kesällä epäsäännöllisyydelle saattoi olla enemmän tilaa. Aamulla ei ehkä tarvinnut nousta samaan aikaan, seuraava päivä oli väljempi ja yhden pitkän illan jälkeen saattoi tulla hidas aamu.

Syyskuussa sama epäsäännöllisyys kohtaa jälleen arjen rakenteen.

Illat voivat edelleen muistuttaa kesää, mutta aamut ovat jo palanneet syksyyn.

Ehkä juuri siksi kesän energia tuntuu joskus katoavan yllättävän nopeasti. Ei välttämättä siksi, että syksy itsessään väsyttäisi, vaan siksi, että alamme jälleen vaatia keholta hyvin säännöllistä suorituskykyä päivinä, jotka olemme itse rakentaneet kaikkea muuta kuin säännöllisiksi.

Silloin mieleen voi tulla kysymys:

Mihin se kesän aikainen energia katosi, vaikka ollaan vasta alkusyksyssä?

Tai ehkä vielä tutummin:

Mistä saisin takaisin sen tekemisen energian, jota minulla vielä keväällä oli?

Ensimmäinen ajatus on helposti, että jotain pitäisi saada lisää. Enemmän unta, enemmän liikuntaa, parempaa ruokaa, vitamiineja tai ehkä vain vähän enemmän itsekuria.

Mutta ennen kuin lähdemme lisäämään mitään, kannattaa huomata yksi asia.

Kuormitus ei aina näy silloin, kun se tapahtuu

Tämä on asia, jonka olen huomannut toistuvasti myös vastaanotolla.

Ihmisellä voi olla tavallista aktiivisempi jakso. Töissä on paljon tekemistä, kotona on projekti, joka pitäisi saada valmiiksi, ja illalla on tavallista enemmän tapahtumia ja tapaamisia.

Eivätkä ne välttämättä ole edes ikäviä asioita. Ilta ystävien kanssa voi olla juuri sitä, mitä olet odottanut, konsertti voi olla upea ja työprojekti aidosti innostava.

Kaiken keskellä voit voida aivan hyvin.

Sitten aktiivinen jakso loppuu ja vasta pari päivää myöhemmin huomaat, että jokin on muuttunut.

Uni alkaa katkeilla, heräät aamuyöllä tavallista virkeämpänä, niska ja kallonpohja kiristyvät, leuat tuntuvat aamulla aroilta tai vatsa alkaa reagoida herkemmin. Joskus mitään selvää oiretta ei edes tule, vaan aamulla tuntuu yksinkertaisesti siltä, ettei kone käynnisty samalla tavalla kuin tavallisesti.

Tässä on kiinnostava ilmiö:

Tapahtuman ja sen seurauksen välissä voi olla viive.

Ajattelen sitä eräänlaisena jälkiaaltona.

Kun aalto on kohdalla, menet sen mukana. Teet, ratkaiset, tapaat ihmisiä, nautit tapahtumista ja jatkat seuraavaan asiaan. Vasta aallon mentyä ohi saatat huomata, mitä sen jäljiltä tapahtui.

Tämä tekee oman voinnin tulkitsemisesta yllättävän vaikeaa.

Jos nukun huonosti keskiviikon ja torstain välisen yön, etsin helposti syytä keskiviikosta. Mietin mitä söin, joinko kahvia liian myöhään, katsoinko puhelinta tai oliko treeni liian myöhään.

Mutta joskus kiinnostavampi kysymys on:

Mitä tapahtui jo maanantaina ja tiistaina?

Hyvä toimintakyky voi peittää tilanteen pitkään

Olemme tottuneet arvioimaan jaksamistamme sen perusteella, pystymmekö edelleen tekemään asioita. Jos pääsen töihin, saan tehtävät valmiiksi, käyn treeneissä ja hoidan kodin sekä illan menot, on helppo ajatella kaiken olevan kunnossa.

Mutta toimintakyky ja palautuminen eivät ole sama asia.

Ihminen voi olla erittäin toimintakykyinen samalla, kun aktiivisuutta kertyy päivästä toiseen. Siksi minusta kiinnostavampaa kuin odottaa totaalista väsymystä on huomata, muuttuuko jokin pieni asia omassa tavassa olla, nukkua tai palautua.

Jos sama kuvio alkaa toistua, kannattaa katsoa yhtä päivää pidemmälle.

Auto voi olla parkissa, vaikka valot jäivät päälle

Olen käyttänyt vastaanotolla tästä yksinkertaista vertausta.

Ajat illalla auton pihaan, sammutat moottorin ja menet sisälle. Auto on koko yön paikallaan eikä sillä ole ajettu metriäkään, mutta jos valot jäivät päälle, aamulla käynnistys voi silti olla tahmea.

Kehossa ei tietenkään ole auton akkua eikä valokatkaisijaa. Vertaus auttaa hahmottamaan yhtä tärkeää eroa:

Tekemisen loppuminen ei välttämättä tarkoita, että aktiivisuus loppui.

Työpäivä voi olla ohi ja kalenteri tyhjä, mutta päivän aikana ylläpidetty tekemisen tila voi jatkua pitkälle iltaan. Ulospäin päivä on päättynyt jo tunteja sitten, vaikka kehossa siirtymä ei ehkä ole ollut yhtä selvä.

Yksittäinen tällainen ilta kuuluu elämään. Mutta jos valot jäävät päälle ilta toisensa jälkeen, seuraavaa aamua ei enää välttämättä aloiteta aivan samasta lähtötilanteesta.

Kun energia laskee, osaamme nostaa sitä nopeasti

Kun aamulla on tahmea olo, huomio menee luonnollisesti siihen, miten saisimme itsemme käyntiin. Kahvia, kirkasta valoa, liikettä, suihku ja päivä alkaa taas rullata.

Sama tapahtuu päivän aikana. Kun vire laskee iltapäivällä, otamme kahvin. Kun työpäivän jälkeen väsyttää mutta illalla pitäisi vielä lähteä, pieni lepo, ruoka tai treeni voi nostaa olotilaa. Joskus jo kiinnostava tekeminen tai ystävien tapaaminen riittää siihen, että väsymys hetkeksi unohtuu.

Olemme itse asiassa aika taitavia tässä.

Kun oma tila laskee, osaamme nostaa sitä nopeasti takaisin ylöspäin.

Siinä ei itsessään ole mitään väärää. Tarvitsemme kykyä innostua, keskittyä, liikkua, tehdä töitä ja saada tarvittaessa itsestämme enemmän irti.

Mutta tässä on toinen puoli, josta puhumme paljon vähemmän.

Jos osaamme päivä toisensa jälkeen nostaa toimintakykyämme silloin, kun se alkaa laskea, missä kohdassa huolehdimme siitä, mikä mahdollistaa saman toimintakyvyn myös huomenna?

Palautumista ei voi kokonaan korvata sillä, että opimme käynnistämään itsemme aina uudelleen.

Siksi aamun tahmeutta kannattaa joskus tarkastella jo edellisestä illasta.

Millaisessa tilassa päivä päättyi?

Jos työpäivä vaihtuu suoraan ruoanlaittoon, lasten harrastuksiin, illan viesteihin, tapahtumaan, someen tai sarjaan ja lopulta sänkyyn, tekeminen kyllä jossain vaiheessa loppuu. Päivän aikana ylläpidetty aktiivisuus ei kuitenkaan välttämättä vaihdu yhtä nopeasti.

Jos sama toistuu useana päivänä, aamulla ei ehkä olekaan ensimmäisenä kyse siitä, mistä saisit lisää energiaa.

Kiinnostavampi kysymys voisi olla:

Missä kohdassa päivää annoin keholle mahdollisuuden siirtyä pois siitä aktiivisuudesta, jota olin ylläpitänyt aamusta asti?

Tätä kohtaa olen alkanut pitää palautumisen kannalta yhä kiinnostavampana.

Meidän ei tarvitse tehdä elämästä vähemmän aktiivista. Tarkoitus ei ole jättää teatteria väliin, lopettaa treenaamista tai kieltäytyä ystävien tapaamisesta siksi, että pitäisi ”palautua”.

Mutta jos osaamme nostaa itseämme aktiivisuuteen, meidän pitäisi osata rakentaa päivään myös toinen suunta.

Ei vain keinoja, joilla jaksamme vielä vähän lisää, vaan hetkiä, joiden jälkeen meidän ei enää tarvitse suorittaa.

ini Tässä akupunktio ja HUY kohtaavat

Päällisin puolin akupunktiohoito ja HUY ovat kaksi aivan erilaista asiaa. Toinen tapahtuu hoitopöydällä vastaanotolla ja toisen voi tehdä itse ohjattuna harjoituksena.

Minua kiinnostaa niissä kuitenkin sama kohta:

aktiivisuuden katkaiseminen ja palautumiselle syntyvä mahdollisuus.

Akupunktio on monelle näistä helpoin tapa aloittaa. Sinun ei tarvitse osata rauhoittua, tietää mitä pitäisi tehdä tai yrittää suorittaa palautumista. Tulet hoitopöydälle, ja muu tekeminen loppuu hetkeksi siihen.

HUY:ssa samaa taitoa harjoitellaan tuomaan omaan arkeen: tunnistamaan, milloin päivä on edelleen kehossa käynnissä, ja tekemään tietoinen siirtymä kohti tilaa, jossa palautuminen voi alkaa.

Kummankaan tarkoitus ei ole luvata, että yhdellä harjoituksella tai hoitokerralla kaikki viikon aikana kertynyt katoaisi. Ajatus on paljon yksinkertaisempi.

Joskus keho tarvitsee muutakin kuin vapaan hetken. Se tarvitsee riittävän selvän kohdan, jossa aktiivisuus saa päättyä.

Siksi kysyisin tänä syksynä hieman eri kysymyksen kuin: Mitä lisäämällä saisin lisää energiaa?

Kysyisin ensin: Päivän päätteeksi, loppuiko myös päivän aktiivisuus?

Jos vastaus on toistuvasti ei, aamun tahmeus ei ehkä olekaan vain aamun ongelma. Eikä tämän päivän väsymys välttämättä alkanut tänään.